Italian Alpeilla

Viime aikoina on tuntunut, että Milanossa asumisen parhaita puolia on se, että täältä pääsee nopeasti muualle.

Makuuhuoneeni ikkunasta näkyvät kirkkaana päivänä kurkottelemalla lumihuippuiset Alpit. Siitä asti kun muutin tähän kotiin, olen jankannut että joku päivä kiipeän tonne ylös.

Poikaystävä oli ilmeisesti kyllästynyt uhoamiseeni, sillä sunnuntaiaamuna hän ilmoitti, että juna Alppien juurelle lähtee tunnin kuluttua. Jee! Pakkasin nopeasti eväät (itse tekemiäni korvapuusteja ja hedelmiä) ja kehitin asukriisin. (Tarpeeksi tyylikäs, että kehtaan mennä ihmisten ilmoille asemalle Prada-mummojen sekaan, mutta tarpeeksi käytännöllinen vuorenvalloitukseen.) Lopputulema oli se, että paremman puutteessa talvinen juosuasuni sai kelvata, eikä niitä Prada-mummojakaan siellä asemalla näkynyt.

Treno regionale puksutti läpi sumuisen aamun tunnin matkan vuorten laaksoon Canzo-nimiseen kylään. Perille päästyämme vuoristopolulle pääsy oli estetty puomein rakennustöiden vuoksi, mutta seurasimme edellä matkanneiden esimerkkiä ja olimme välittämättä tiesulusta. Mistään rakennustöistä en sen koomin nähnyt merkkiäkään…

Seurasimme CAI:n (Club Alpino Italiano) viitoittamaa reittiä numero 4, joka ainakin piti olla helppo ja aloittelijoille sopiva. Olemme molemmat tehneet mm. Camino de Santiagon vaelluksen ja joitakin päiväpatikointeja, mutta mistään laitteita vaativasta vuorikiipeilystä kummallakaan ei ole kokemusta.

Polku kiemurteli peltojen viertä ja metsikössä aina ylemmäs. Välillä puiden takaa näkyi kaunis kumpuileva maisema, alhaalla laaksossa kyliä, rinteillä viiniköynnöksiä ja hedelmätarhoja. Reitin varrella oli pari vanhaa vuoristotaloa, joiden pihoilla käyskenteli vapaana lehmiä ja aaseja. Kahden tunnin leppoisasti taitetun ylämäen jälkeen selkeä polku vaihtui koko ajan jyrkkenevään kivikkoiseen, juurakkoiseen ja mutaiseen polkuun, jota ei erottanut maastosta. Jalat luistitivat ja kiskoiin itseäni käsivoimin ylöspäin. Tunnin kipuamisen jälkeen olimme aivan voimattomia ja vuoren huippu häämötti edelleen kaukana puiden latvojen takana. Polku jyrkkeni entisestään ja se oli täysin lehtien peittämä. Seurasimme runkoihin maalattuja merkkejä. Paikoitellen kiipesimme lähes pystysuoraa seinämää ylöspäin. Aloin olla hieman huolestunut siitä, joudummeko taittamaan saman reitin pimeällä takaisin ilman lamppuja.

Puolen tunnin vaivalloisen kiipeämisen jälkeen maisema alkoi viimein avautua, olimme korkeammalla kuin viereisten kukkuloiden huiput. Jatkoimme vielä hetken matkaa ja kipusimme viimein kallionjyrkänteen harjalle. Edessä avautui aivan hurja maisema: vuoria, laaksoja, alhaalla kimmeltävä järvi ja kaupungit. Etelässä näkyi Italia, jossain siellä minun makuuhuoneen ikkuna ja pohjoisessa Sveitsi. Huimasi, tasaiseen maahan tottuneet jalkani tutisivat ja istuin alas syömään korvapuustia.

 

 

Koko paluumatkan toistelimme toisillemme, miksi tällaista ei tule tehtyä useammin ja yritimme selvittää oliko CAI:n reitti oikeasti muka luokitukseltaan helppo. Kumpaankaan kysymykseen ei saatu järjellistä vastausta.